No joo. Nyt meni suunnitelmat uusiks !
Mun hoitajani (MTT) soitteli tiistaina ja kertoi, että se mun lähete sinne YSPille oli tullut takaisin mun psykiatrilleni. Sieltä YSPiltä oli tullut sen lähetteen mukana saate missä mulle suositeltais Pitkäniemen sairaalaa, koska siellä olisi paljon asiantuntevampaa hoitoa. YSP:hän on sellainen yleissairaalapsykiatrinen osasto, joka on erikoistunut psykiatrian lisäksi somaattisiin sairauksiin ja määhän olin siellä oikeastaan niiden maksa-arvojen nousun takia.
Päärakennus.
Joku sivurakennuksista.
Nyt vaan sattuu oleen semmonen juttu, että mulla on ihan käsittämätön kammo tota Pitkäniemen sairaalaa kohtaan. Se juontuu tuolta 30-40 vuoden takaa.
Kyllä mää tiedän, että siitä on hirveästi aikaa ja hoitotavat yms. on moneen kertaan vuosien varrella muuttuneet, mutta ne tunteet, mielikuvat ja muistot mitkä lapsen (eli mun) päähäni silloin vuosia sitten iskostui, on tosi kamalia.
Sen voi luokitella fobiaksi ihan täysin.
Pitkäniemen sairaala sijaitsee ihanalla paikalla järven rannalla (siis niemi), mutta se ei nyt tässä tilanteessa paljon lohduta.
Saattaa olla, että vielä lisään tähän siitä paikasta kuvan.
Saattaa olla, että vielä lisään tähän siitä paikasta kuvan.
Mennääs ajassa taaksepäin. Ihan tarkkaa vuotta en muista, mutta uskoisin, että tapahtumat sijoittuu 60-luvun puolenvälin paikkeille.
Tapaturma sattui äitini siskolla ja olin silloin 6-7 vuotias.
Äitini siskon, olkoon nyt vaikka Kerttu, talossa oli hirvittävän jyrkät, melkein pystysuorat, L-muotoiset, betoniset kellarin rappuset. Ihan kamalat. Siis ne jotka veivät eteisestä alas kellariin.
Kellarin yläovessa ei ollut hakaa ja ovi avautui kellarin rappuun päin. Kerran sitten nojasin vahingossa siihen oveen sillä seurauksella, että putosin pää edellä nuo rappuset alas ja iskin rajusti pääni niihin rappusiin. Itse en muista siitä tapauksesta mitään, mutta kyllä kuulkaa ne rappuset on muuten jääneet mieleeni.
Jälkeen päin kuulin, että oli onni onnettomuudessa, että olin niin pieni vielä. Pääkallo ei ole lapsilla niin luutunut kuin aikuisilla ja siksi se sietää 'pehmeytensä' takia paremmin kolhuja. Kolaus oli niin kova, että aikuinen ei olisi siitä selvinnyt. Seurauksia kuitenkin tuli: sairastuin epilepsiaan tai silloinhan puhuttiin kaatumataudista. On muuten sairaudelle aivan hirveä nimi annettu ! Onneksi se jossain vaiheessa ymmärrettiin vaihtaa.
En koskaan saanut niitä varsinaisia epilepsiakohtauksia, vaan niitä poissaolokohtauksia. Eli vaivuin sellaiseen olotilaan, missä ei kuule, eikä näe mitä ympärillä tapahtuu. Se tila on samankaltainen kuin olisi oikein syvälle ajatuksiinsa vaipunut. Sen poissaolokohtauksen aikana ei tehoa toisten tönimiset tai maa kutsuu-huhuilut. On siis täysin poissaoleva. Se kohtaus kesti muutaman kymmenen sekuntia eli ei siis ollut mistään pitkäaikaisesta kohtauksesta kyse. Tosin niitä tuli useita päivässä.
Jouduin käymään Pitkäniemen sairaalassa tarkastuksissa eli EEG:ssä. Sehän on aivosähkökäyrä, jolla mitataan aivojen sähköistä toimintaa kallon pinnalta käsin. Normaalistihan aivosähkökäyrän aalloilla on sellaset tietyt ominaispiirteet. Jos niissä aalloissa on muutoksia, niin sen perusteella voidaan diagnosoida mahdollista aivotoiminnan häiriön luonnetta ja laajuutta. EEG:llä tutkitaan epilepsian lisäksi migreeniä ja ADHD:ta.
Onko tällä yhteyttä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ? En tiedä, koska yksikään lääkäreistäni ei ole osannut vastata siihen kysymykseen.
Isä mua sinne kuskas.
Se tutkimus kesti useamman tunnin ja isä lähti aina siksi aikaa töihin. Kun tutkimus oli ohitse, menin limpsalle eli odottaan isää sairaalan pihapiirissä olevaan kahviorakennukseen ja join Sitruunasoodaa tai Pyynikin Helmee. Just siihen kahviotilanteeseen liittyy ne pahimmat muistot. Silloinhan Pitkäniemi oli ns. mielisairaala, jossa oli mm. paljon kroonikkoja pitkäaikaissairaita: skitsofreniaa yms. sairastavia. Joka kerta kun odotin isää siellä kahviossa näin tietysti niitä potilaita. Mun lapsen aivoni ei ymmärtäneet minkälaisista sairauksista on kyse, vaan pelkäsin niitä pipopäisiä itseksensä puhuvia, huutavia ja elehtiviä ihmisiä.
Kävin siellä 18-vuotiaaksi asti, joten ehdin istuun aika monta kertaa siellä kahviossa. Tosin ne viimeiset kerrat kävin yksin, kun ikää oli jo sen verran, että pystyin siellä itsekseni käymään.
Viimeisellä käyntikerralla sain sitten diagnoosin, että olen täysin toipunut siitä sairaudesta ja aivoni toimivat ihan niinkuin muillakin. Olinhan ollut oireeton jo muutaman vuoden. Lääkityskin sitten pikkuhiljaa lopetettiin.
Nyt kun noita yläpuolella olevia kuvia etsin, niin ne lapsuuden muistot nousi järkyttävinä mieleen. Oliskin joku simsalabim-keino jolla pääsisin siitä kammosta eroon.
Ja jotta tämä juttu ei olisi noin "yksinkertainen", niin fobiaani liittyy vielä muutakin. Isäni veli oli joskus vuosia sitten (taitaa olla jo 20 vuotta aikaa), useammankin kerran hoidettavana Pitkäniemen sairaalassa alkoholismistaan. Yhdelle hoitojaksolleen hän sitten jäi. Teki itsemurhan hukuttautumalla ko. sairaalan rantaan. Siksikään mua ei toi sairaalan sijainti paljon lohduta, vaikka uimisesta tykkäänkin.
Muitakin linkkejä minulla sinne on, tosin ne ei aiheuta ahdistusta ja pelkoa. Isäni toinen vaimo on nimittäin toiminut siellä sairaalapastorina.
Olen kuitenkin antanut psykiatrilleni luvan lähetettä varten. Siihen lisättiin se ehto, että saan käydä tutustumassa sairaalaan, ennen kuin päätän sinne hoitoonmenostani. Lisäksi haluan tietää onko mulla mahdollisuus päästä avo-osastolle jos siellä sellainen on ja pääseekö sieltä viikonlopuiksi kotiin.
Uskotteko, että tää on nyt tosi raskasta aikaa mulle ?
Kommentit