Juttelin eilen illalla yhden ystäväni kanssa puhelimessa.
Hänellä ja poikaystävällään on menossa kriisi, liittyen mahdolliseen eroon. Teki ihan sielulle pahaa, kun tämä mun ystäväni, kaiken lisäksi sairastaa masennusta ja muutamaa somaattistakin sairautta. Ja nyt sitten vielä erokin häämöttää taustalla.
Hän pyysi minua kanssaan MTT:on, mutta kun hän on yksityispuolen asiakas, niin epäilin ettei hän ihan suoraan pääse MTT:n asiakkaaksi.
Onko kenelläkään kokemusta asiasta miten toi homma pelaa ?
Ehdotinkin päivystykseen menoa ja hän on todennäköisesti sinne nyt aamulla mennytkin. Eiköhän sitä kautta ohjata MTT:on, koska hänellä kuitenkin on yksityispuolella psykiatri ?
Mietin sitten koko lopun iltaa sitä, kuinka "helppoa" minulla on kun ei mun tarvitse miettiä kenenkään muun voimia ja jaksamisia, koska en elä minkäänlaisessa parisuhteessa. Sain niin "turpiini" siinä edellisessä parisuhteessani, että en ole edes ajatellut suhdetta. Mun voimavarani ei kertakaikkiaan riitä minkäänlaisiin paineisiin. Voi olla, että tää yksinolo kuulostaa katkeralta, mutta sitä se ei suinkaan ole.
Olen kyllä tietyssä suhteessa katkerakin: kaikesta siitä paskasta mitä alkoholistiavomieheni sai aikaiseksi ja kaatoi mun ja Poitsun niskaan. Niin korkealta ei aurinko paistakaan, että sen hänelle anteeksi antaisin.
(Älä nyt vaan sano, että mun oma oloni helpottuis jos antaisin anteeksi. Se ei mene niin. Mulla on täysi oikeus omiin tunteisiini, eikä mun tarvitse nöyrtyä antamaan anteeksi sellaiselle ihmiselle, joka on tehnyt paljon pahaa. Jonka pitäisi pyytää meiltä anteeksi.)
Kaiken kaikkiaan oon tähän yksinolo-olotilaani tyytyväinen. En nimittäin missään nimessä jaksaisi ajatella kenenkään muun jaksamisia, kun omassakin jaksamisessa on ihan tarpeeksi. Vaikka päivittäin vain istuskelen tietokoneella, katselen telkkaria, saatan käydä kaupassa ja puuhailen jotain pikkujuttuja huushollissa, niin olen tyytyväinen siltä osin kuin tää bipo antaa myöten. Se on vähän vaikea selittää, mutta en ole yksinäinen, vaikka olenkin yksin.
Yritän olla yhteydessä niihin ystäviin, joita sain kesällä sen 13 viikon sairaalajakson aikana.
Elämääni on mahtunut niin paljon parisuhteita, bipon "ansiosta", että sen puolesta olen saanut ihan oman osuuteni miehistä, jos en vähän enemmänkin.
En kuitenkaan tarkoita sitä, etten jossain vaiheessa, ehkä (?), voisi ajatella parisuhdetta, mutta ensin mun on saatava tää olotilani jollain konstilla ja jollain tasolla tasapainoon ja järjestykseen. Ei tähän tilanteeseen voi vihkiä ketään muuta.
J.K.
Jos et ole vielä huomannut, niin olen henkeen ja vereen kissaihminen. Mun Viisikolla on oma blogikin.
Kommentit