Tän postauksen kirjoittamisen aloitin ihan väkisin tietämättä mitä kirjoittaisin. Miks sitten kirjoitan, jos se on niin vaikeaa ? Nyt vaan on pakko.
Jotenkin tää blogi vaipui sellaiseen harmaaseen usvaan, horrokseen, Katin kuoleman myötä. Joka päivä oon ajatellut, että en voi tänne kirjoittaa, koska se jotenkin osoittaisi, että oon unohtanut Katin.
Niin ei kuitenkaan ole, eikä niin tule koskaan olemaankaan. En unohda Katia. Hänen kaltaistaan ei yksinkertaisesti edes pysty unohtamaan.
Kristiina ja -S yrittävät jatkaa elämäänsä, enkä heidänkään vuokseen voi jähmettyä menneeseen. Sellaiseen olotilaan jota en voi saada takaisin. He tarvitsevat kaiken mahdollisen tuen.
Katin kuolema tempas mut niin mustiin ja synkkiin syövereihin, että ajattelin jopa lähteä Katin perässä. Viime viikolla jouduinkin turvautuun päivystyksen apuun.
Kati oli ajatusmaailmaltaan niin samanlainen kuin minäkin. Lisäksi suurin piirtein saman ikäinenkin. Huumorintajukin meillä oli ihan yhtä päätön. Tuntuukin, että menetin osan itsestäni.
Oon itkenyt ja kironnut sitä Katin päätöstä ja hirveen itsekkäästi ajatellut, että Katilla olisi ollut niin paljon tehtävää täällä. Minä olisin tarvinnut häntä. Minä, minä, minä, minä.
Nurinkurista on se, että kuitenkin ymmärrän täysin Katin ratkaisun. Olen itse ollut samassa jamassa ja kaikki on keikkunut ihan hiuskarvan varassa.
Klikkaa kuvaa.
Kommentit