Noin niinkuin karskisti suomenkielellä sanottuna.

Mulla olis huomenna haastattelu päiväsairaalassa, siis sinne potilaaksi menoa varten, mutta ei tuu mitään. Tärisen ja jalat vatkaa, kädet vapisee, oksettaa, itken ja panikoin. Mitä ihmeen elämää tämmönen on ?

Itken joka asiaa ja taas huolettaa toi Taavikin, kun sen antibioottikuuri loppuu tänään. Pitäkää nyt hyvät ja rakkaat ihmiset kädet ristissä tai peukkua, että se kissa pääsis jo eroon niistä virtsakivistä.

Mää oon muutenkin jo ihan sairaalakamaa ja pelkään ihan itsenikin puolesta. Tai siis oikeestaan Poitsun ja äidin puolesta.



 PUHTAAT PURJEET
===================


Kerran päättyvä on päivä viimeinen,
silloin silmäni sulkea voin.
Kerran vierelläin on joukko hiljainen,
joka peittelee mun neilikoin.
Siihen asti mä kuitenkin taivallan,
kuljen katsellen ihmeitä maan.
Joka päiväni sulle mä tarkoitan,
kunnes aikani on lopuillaan.

Annan toisten elää, enkä kulje surun suolla,
silmistäsi en mä anna unelmien kuolla.
Silloin kun hetki viimeinen,
olkoon purjeeni valkoinen.

Tämä maailma on meri myrskyinen,
ole loistona luodoilla sen.
Silloin kuoleman tullessa pelkää en,
olen silloinkin onnellinen.

Annan toisten elää, enkä kulje surun suolla,
silmistäsi en mä anna unelmien kuolla.
Silloin kun hetki viimeinen,
olkoon purjeeni valkoinen.